osa 2: vai sittenkin komedia tai urheiluohjelma?

Kiitos kaikista kommenteista ja tsempeistä edelliseen kirjoitukseen!

Tilanne on nytkähtänyt eteenpäin, mutta varsinaisesti prosessi ei ole käynnistynyt. Lähtökitkahan on aina se suurin - ajattelen toiveikkaana. Poliisithan kysyivät, että onko sulla kavereita, kysy niiltä. Tätä neuvoa olen noudattanut ja ohjeita on tullut. Kielikoulussa koko luokka vaihtuvia opettajia myöden ovat miettineet mitä mun kannattaisi tehdä ja geçmiş olsuneita (vähän niinkuin tsemppiä!) toivotellaan. Mielipiteitä on tulvinut laidasta laitaan; ei sun kannata mitään oleskelulupaa enää hankkia tai että, lähdetään heti hankkimaan yhdessä :) Oikeasti olen kyllä superkiitollinen kaikesta avusta, mihin ihminen joutuisi etenkään vieraassa kulttuurissa ilman ystäviä - suomalaisia, turkkilaisia, japanilaisia, jordanialaisia, venäläisiä jne. ystäviä :)

Mikäpä sen paremmin yhdistäisikään tässä maassa asuvia ulkomaalaisia, kuin maassaololuvan haku :) Tietysti voi ihmetellä, että syödäänkö täällä aina kebabia, miksi jonoissa etuillaan, onko oikeasti aina ruuhkaa jne. Mutta eihän nyt mikään voita sitä, että voidaan ihmetellä, miksi lupa on kalliimpi ukrainalaisille tai suomalaisille kuin niille, joiden passissa lukee Etelä-Korea. Ollaan myös suositeltu toisillemme hyviä vakuutusyhtiötä - niin ja sitten tietty kerrattu miten metrolla oikein nyt pääseekään sinne the virastoon.

Yksi näistä kavereistani oli menossa hoitamaan oman perheensä asioita sinne kaikkien ulkomaalaisten puheissa olevaan ulkomaalaisvirastoon ja koska puhuu minua parempaa turkkia kysyi lähtisinkö samalla mukaan. No, toki mukaan vaan. Metrosta pois hypättyämme oli jo aika selvää, että oikealla pysäkillä ollaan. Sen verran paljon ulkomaalaisia kuhisi jo metroaseman pihalla. Kun oikeaan suuntaan lähti kävelemään, kävi myös melko pian selväksi että mikä on oikea talo. Pihalla oli poliiseja vartiossa ja jono oli samaa luokkaa kuin maalaiskylään avatussa k-raudassa ämpäreiden ollessa tarjouksessa 1/talous puhumattakaan ilmaisesta (puolikylmästä tosin) presidentistä ja kuivasta pullanpalasta s-marketin asiakaspäivänä. Jono vei kaikki meidät turvatarkastukseen, vähän kuin olisi lentokentällä ollut.

Alhaalta tuli ohje mennä ylös, ylös toiseen kerrokseen käveltyämme tuli ohje mennä alas, jossa sanottiin että ei kun ykköskerrokseen, jossa kysyttiin numeroa, josta ei ollut mitään hajua. Numeron saadakseen mentiin johonkin kerrokseen, josta neuvottiin menemään alas tai ylös, ei nyt enää pysty muistamaan. Jonkun kierroksen välillä mietittin, että montako kertaa on tässä kerroksessa jo oltu. En pystynyt sanomaan senkään takia, koska ei ollut enää hajuakaan missä kerroksessa olimme. Se onneksi rauhoitti mieltä, että tiesin tulleeni sisään pohjakerroksesta, kai sinne poislähtiessä löytäisi kun menisi aina vaan alaspäin. Kellarikerroksessahan on yleensä sauna, että jos sinne päätyisi - ei sekään niin huono vaihtoehto olisi :) Pieninä kirjaimina c ja e ovat myös niin lähellä toisiaan, että väärän tulkinnan vuoksi kävimme vielä yhdet kunniakierrokset ylös ja alas.

Portaikko oli kapea siihen nähden, että muutkin ihmiset tuntuivat sielllä harrastavan porrasjumppaa paperiniput ja muovitaskut yhdessä kädessä, hikinen passi toisessa. Osa vielä kuljetti vauvaa sylissä tai ohjaili itkupotkuraivareita saavaa taaperoakin menemään ylös ja sitten alas ja sitten ylös ja sitten vasemmalle ja alas :) Vinkki arkkitehdeille: tehkää leveät rappukäytävät, jos on ajatuksissa että suuri määrä ihmisiä ravaa niitä portaita ylös ja alas ja osa heistä vielä raahaa paria pikkuihmistä mukanaan tai taluttaa isoäitiä kolmatta kertaa alas (tosin he ehkä ymmärtävät mennä jonottamaan hisseihin)

Portaita vaeltaessani tiesin, että suomalainen passini olisi jonkunsorttinen "valttikortti" kuitenkin, että en olisi maahanmuuttajista sitä kastia, jota vähiten maahan haluttaisiin, joskin tuskin ehkä sitä ylintä eliittiäkään. Minä en myöskään ollut paennut sotaa mistään, joten kotimaahan palaaminen olisi mahdollista, jos Turkki päättäisi ovensa sulkea. Kuinka onnekas olenkaan. Lopulta löydettiin huone, jossa ystäväni asiat hoidettiin ja hän samalla ystävällisesti kysyi minunkin asiaani. Ei muuta kun hakemusta täyttämään - sanoivat. Osasivat myös neuvoa vähän alkuun, että mitä papereita tarvitaan ja millä nimellä hakemus netistä voisi löytyä.

Ensi viikolla sitten hakemusta varten tarvittavia papereita etsimään. Katsotaan, millainen jännitysnäytelmä tai farssi tästä tulee

Kummelista vai Kaurismäen leffasta?

Minulta varastettiin lompakko kahvilassa, siellä meni maassaololupa, rahat ja pankkikortit. Ajattelin eka, että turhaanpa sillä on poliisia vaivata, mutta kuultuani että poliisin paperi tarvitaan uuden maassaololuvan hakuun, lähdin hoitamaan asioitani eilen. 

n.klo. 13.30
Varusteina kartta, passi, ikametin kopio ja reipasta mieltä, mutta ei lounasta syötynä, olinhan menossa hakemaan vaan jotain todistusta, ei siinä kauan menisi. Kohti poliisiasemaa.

Selitin turkiksi pihalla olleelle vartijalle asiani muutamalla näppärähköllä lauseella, mutta hän katsoi minua hädissään ja sanoi etteivät puhu englantia. Mitä vitsiä!!! Minähän puhuin pelkkää turkkia, en yhtään englantia. Täydellinenhän ei turkkini ole, mutta eikö sitä erota englannista?!? Ei saa lannistua ensimmäisestä vastoinkäymisestä - sanoi jo isäkin kilahtelevalle tyttärelleen. Vakuutin, että turkkihan sujuu kuin vettä vaan. Summittaiset ohjeet saatuani lähdin etsimään toista poliisiasemaa, jonne piti mennä. Siellä oli jo vähän eri meininki ja asiani otettiin vakavasti.

Lähdettiin katsomaan videota kahvilaan - ei mitä tahansa videota vaan kovin mielenkiintoista pätkää, jossa MatkaMartta luki Orhan Pamukia ja joi kahvia. Poliisit ilmoittivat, etteivät pidä Orhanista, minäkin uudelleenharkitsen mielipidettäni, kun hänen kirjaansa upottuani lähti lompakko vieraan mukaan. Oli aika hämmentävä nähdä videolta, jossa näkyi kun viereisen pöydän pukumies otti lompakkoni mukaani, minun mitään huomaamatta.

Videota olin katsellut kolmen poliisin ja 2-4 kahvilan henkilökunnan jäsenen kanssa, nyt marssimme poliisien kanssa takaisin heidän päämajalleen kädessä cd:llä tämä mielenkiintoinen video :) Videon ja uusien ohjeiden kanssa minut passitettiin sinne poliisiasemalle nro 1, jossa turkkiani luultiin englanniksi. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, sinne vaan.

n.klo. 15.

Selitin jälleen kerran mitä on tapahtunut ja minut ohjattiin istumaan odotushuoneeseen, edelleen muutaman kerran tarkistaen, että puhunko turkkia. Sanoin, että en valtavan hyvää, mutten valtavan huonoakaan, selvinnen. Ja vartijapoliisimies sanoi, että hyvä jos puhut, muuten tulisi vaikeuksia :) Tsemppiä niille, joilla ei turkki näinkään hyvin suju.

n. klo 15.30
Aulasta kuului huutoa ja karjuntaa, toisen mamu-odottelijan kanssa sännätään vähän suojaan, äänistä päätellen sieltä on tulossa kunnon lauma aggressiivisia kanssaeläjiä. Meidät ohjattiinkin ensin käytävään, sitten ulos odottamaan, kun aggressiivinen teinilauma saateltiin huutojen kera odotushuoneeseen ja käsirautoihin. Pääsin jossain vaiheessa piipahtamaan toimistossa, jonne olin jonottanut, mutta sitten jouduin uudestaan jonoon. Odotustilaan marssi puolenkymmentä aseistettua poliisia hakemaan tätä teinijoukkoa. Toiveikkaana palasin odotushuoneen penkille, jospa pian olisi mun vuoro.

n.klo 16.30
Katselin odotusaulasta, kun poliiseilla on ruokatauko, kebabia kannetaan heille - ansaitusti toki - kasseittain ja teetä. Hyvä ruoka - parempi mieli - sanonnan toivoin toimivan myös heille ja täten asiani käsittelyn olevan nopea ja ystävällinen.

n.klo 17.00
VIHDOINKIN - sisälle huoneeseen, jossa on 2 +/- muutama poliisi, joista kaksi hoitaa asiaani, koskaan ei selviä mikä niiden työnjako on. Ne istuu omilla koneillaan ja mä vaihtelen pöytää heidän toiveidensa mukaan. Poliisi nro 1 sytyttää tupakan ja alkaa katsoa videota. Taas päästään miettimään, että tuoko mies varastaa oikeasti minun kauniin ja uuden punaisen lompakkoni. Poliisi nro 2 pyytää passiani ja siirryn sinne - melkein heti sen jälkeen kuulen kuorsausta ja totean asian myös näköaistillani, poliisi nro 1 on nukahtanut :) Poliisi nro 2 pyytelee anteeksi ja puhuu välillä yhtäaikaa sekä kännykkään että radiopuhelimeen ja juoksentelee ympäri taloa, jossain välissä hän herättää poliisin nro 1, joka jatkaa asioiden hoitamista - tai ainakin jotain sen tapaista. Välillä raikuu turkkilaiset kansanlaulut poliisien laulaessa. Türküleri seviyor musun? Pidätkö sinäkin näistä kansanlauluista? Ööö...joo, mikä jottei, mutta voitaisko nyt vaan tehdä tätä rikosilmoitusta.

Sitten syttyy uusi tupakka ja aletaan kirjoittamaan mun tietoja ylös. Äidin tyttönimi? Isän etunimi? Osoite? Mikä sun vuokra on? Anteeksi kuinka? Etkö ymmärtänyt, vuokra, paljonko maksat vuokraa? Joo, ymmärsin, mutta miksi kysyt? Näytämme varmaan yhtä hämmentyneiltä mutta eri syistä. Kiinnostaa, koska haluaisin ehkä asua sielläpäin sanoo Poliisi 1. Just. No, vastailen jotain ja mietin ettei ihme että tässä menee näin kauan ja kysymykset seuraavat toistaan; Kuinka paljon varas painoi? Montako kiloa? Kuinka pitkä?

kovasti täällä rakennetaan jokapuolella

klo 17.59
Tarkistan viesteistä, ajassa klo 17.59 olen laittanut ystävälleni viestin " Nyt poliisi alkoi haukottelemaan. Sanoi, hetkinen. Meni käytävään ja alkoi huutelemaan haluaako muut teetä. Multa ei kysytty. :)" Teestä virkistyneenä saivat tulostettua rikosilmoitukseni noin klo 18.30, hoidettuani asiaa viitisen tuntia :) Vartija, joka jakoi meille vuoroja ja näki minut jo silloin noin klo 13.15, ihmetteli että miten olette tuota naista näin kauan täällä odotuttaneet?  Hyvä kysymys.

Kauniiksi lopuksi kysyin vielä, että mistä voin hakea sitten sitä uutta maassaololupaa? Poliisi 1 ei oikein ollut kärryillä, poliisi 2 ei tiennyt yhtään mitään ja 3 sanoi jotain, mitä en ymmärtänyt. Poliisi nro 1 sanoi lopuksi englanniksi " I don't know!" ja jatkoi: "Onko sinulla ystäviä? Kysy heiltä!!" Onhan niitä, niin turkkilaisia, suomalaisia ja muitakin. Ok, minäpä kysyn :D

En tiedä osasinko välittää tunnelman, mutta se nuorisojengi, turkkilaisia rakkauslauluja laulava tupakkaa poltteleva ja välillä nukkuva poliisi ja mun vuokran kyselyt antoivat kyllä kunnon kulttuuriopetuksen. Suomessa en ole aivan vastaavaa hoitanut, mutta jotain asioita kuitenkin poliisien kanssa olen selvitellyt ja vähän kliinisempi ja asiallisempi on ollut tilanne, mutta onhan tämä elämä näin paljon värikkäämpää. 

tavallista naapurikatua

Ajatuksia ja mielipiteitä - lusikkani soppaan.

Minut on kasvatettu niin, että ihmisellä on arvo ihmisenä riippumatta onko hän rikas, terve, vammainen, kuuluisa, mökin mummo, suomalainen, ulkomaalainen, tyhmä tai viisas, ei myöskään väliä onko nainen vai mies, punatukkainen vai tummasilmäinen.

Minulle on myös opetettu, että toista ihmistä pitää auttaa, jos vaan voi. Naapurinkin pelloille voi mennä heinätöihin, sairaalaan joutuneen sedän katto mennään suvun voimin korjaamaan ja sairastuneita käydään katsomassa. Myös tuntematonta voi auttaa, keräyksiin voi sujauttaa rahaa tsunamin uhrerille tai keskosvauvojen uuteen hengityskoneeseen, sen mukaan mitä itsellä on. Muistan ihan pienestä tytöstä, kun luulin että Etiopia on kotikuntani seurakuntatalolla, jonne vietiin vaatteita, ilmeisesti siis lähetettäväksi sinne Etiopiaan.

Minulle on jo lapsesta kerrottu, että isovanhempien kotiin ja monen muunkin naapurin ja sukulaisen luo on majoitettu evakkoja. Siitä ei kerrottu niin, että oltaisiin oltu sankareita enkä toisaalta moitteen sanaakaan kuullut puheissa. Heitä majoitettiin, koska olivat kotia vailla - siihen käsitykseen jäin. He ovat autelleet talon töissä ja isoisäni veljen vaimo oli myös Karjalasta turvaan tullut.

Olen myös ollut tietoinen, että sukulaisia on mennyt Amerikkaan 1920-30-luvuilla, nimenomaan nuoria miehiä sinne on mennyt. Sinne on menty tekemään töitä, hankkimaan rahaa, joka on lähetetty Suomeen jääneelle perhelle. On oltu huolissaan siitä, miten elättäisi nuorta perhettään ja on koettu että järkevin ratkaisu on miehen lähteminen toiseen maahan joksikin aikaa vaimon ja lapsen jäädessä Suomeen.

Tiedän myös että minunkin suvuissani lapsista on pyritty pitämään huolta. Vanhemmat ovat tehneet ratkaisuja, että lapsia ovat joitain aikoja hoitaneet isovanhemmat, sedät tai tädit, jos se syystä tai toisesta on tuntunut silloin parhaalta ratkaisulta lapsen kannalta. Ei sillä, etteikö vanhemmat olisi kaivanneet lapsiaan tai miettineet ratkaisujaan, mutta tilanne on vaan ollut se.

Pitkään mietin, että puutunko tähän kysymykseen millään lailla blogissa, mutta en enää voinut vaieta. Olen ollut järkyttynyt usein lukiessani uutisia. Olen järkyttynyt ihmisten, lasten, aikuisten ja vanhusten kohtaloista, järkyttynyt siitä että merestä on tullut niin monen hauta - monen sellaisen, joka on vain yrittänyt paeta kammottavista olosuhteista parempiin. Olen ollut järkyttynyt myös niistä kommenteista ja puheenvuoroista, joissa on kehotettu Suomeen saapuneita pakolaisia painumaan takaisin sinne mistä ovat tulleet tai paikkoihin, joita en tässä halua mainita.

myyntipisteen siirto

tiimipaidat :)

hyljätyt ruusut

Monet ovat sanoneet, että ensin pitäisi hoitaa kuntoon suomalaisten vanhusten, lapsiperheiden, työttömien, yksinäisten ja syrjäytyneiden asiat. Kyllä, eihän minulla mitään sitäkään vastaan ole, että jokaisen suomalaisenkin asiat olisivat paremmin. Mutta, mikä on se hetki, kun kaikki on niin hyvässä kunnossa että voi auttaa muita? Olen Suomessa ollessani töissä kohdannut paljonkin heitä, joiden asiat eivät ole olleet pelkästään hyvin taloudellisesti, terveydellisesti ja muuten ja tiedän, että heitä todella on. Silti väitän, että lähes kaikilla on mahdollisuus vessaan/suihkuun/turvalliseen paikkaan nukkua, eikä tarvitse pelätä heti kun ovesta astuu ulos, vaikka ruuasta, vaatteista tms. olisikin pulaa ja tulevaisuus tuntuisi toivottomalta.

Turkissahan on jo noin 2 miljoonaa pakolaista yksin Syyriasta, lisäksi väkeä tulee mm. Irakista ja Iranista. Suurimmat vaikutukset ja leirit ovat toki Itä-Turkissa, mutta kyllä heitä on Istanbuliinkin tullut. Kielikoulussani on käytännössä lähes joka luokalla syyrialaisia, jotka saavat nyt alennuksia kursseista. He eivät ole huvikseen paenneet, monet haluaisivat palata kotiin heti kun se olisi mahdollista edes jotenkin turvallisesti. Monet ovat menettäneet tyttöystäviään, sukulaisiaan tai naapureitaan. Hyvin alkanut opiskelu-ura on katkennut sotaan. Ennen valoisalta näyttänyt tulevaisuus on muuttunut oman maan sekasortoon ja sitten elämään vieraassa maassa, jonka kieltä eivät osaa, jossa tulevat mahdollisesti syrjityksikin. Monet myös suunnittelevat lähtemistä eteenpäin, kohti vielä suurempaa tuntematonta.

Kyllä minä ainakin mielummin haluaisin yrittää auttaa ja arvostan heitä, jotka jo tekevät paljon pakolaisten hyväksi. Tuntuu, että nyt menneen viikon aikana ovat monet tahot heränneet. Julkisuuden henkilöt ovat tuoneet hienosti äänensä kuuluville, heitä kuitenkin kuunnellaan. Suosittelen lukemaan esim. Jari Tervon ja Anssi Kelan kirjoitukset. Tänään on saatu lukea myös kuinka kuinka Tamperelainen perhe on majoittanut pakolaisperheen ja kuinka pääministeri on myös osallistunut.

Chez Helenan blogista huomasin bloggaajien oman keräyslippaan. Tähän keräykseen haluan itsekin osallistua.

Bloggaajat haluavat myös osallistua auttamaan pakolaisia omalta osaltaan
ja ovat laittaneet pystyyn oman keräyslippaan.
Tavoitteena on kerätä 5000 euroa,
voit tehdä lahjoituksen  luottokortilla tai
verkkopankissa klikkaamalla lippaan "lahjoita" kohtaa.
Kiitos avusta.