kalabaliikkia

kalabaliikkia

lauantai 23. syyskuuta 2017

Järkevää elämää etsiessä meinasin hukata kirjoittamisen.

Täällä taas. En tykkää itse yhtään näistä blogitauoistani, mutta elämä on niin monenlaista, että ei auta. Olen saanut nauttia ihanista vieraista ja heidän kanssaan reissailuista. Viimeisimpien vieraiden kanssa kelitkin oli jo sellaiset, että kesän kolmas Efeso-reissu sujui vähemmällä kuumuusahdistuksella, kyllähän +30-33 on jo ihan kohtuullinen ilma kiertää vähän nähtävyyksiä.

Turistielämä on hieman haaste yhdistää tavalliseen arkeen, illat venyy ja aamut myös. Kaurapuurot jää keittämättä, pyykit pesemättä ja blogit ei päivity. Kuvia sentään tuli otettua jonkun verran kuitenkin. Mutta on niin ihanaa ja harvinaista saada tänne vieraita jopa ihan Suomesta asti, että ehtiipä niitä lakanoita silittää myöhemminkin ja puhtaita vaatteitakin on riittänyt.

Kun Turkissa asumista on 3,5v takana ja Izmirissä asumistakin reilu vuosi, niin moni asia on jo ihan tuttua eikä sitä ihmettele. Siksikin on hauska aina joskus kierrättää vähän vieraita ja yhdessä ihmetellä sitä, kun minibussin kuljettaja päättää tuulettaa ajamalla ovi auki, kun junavaunussa setä myy simittejä ja teetä rennosti huudellen, kun tarjoilijat palvelevat loistavasti ja kun teet ja kahvit saadaan ilmaiseksi ruuan päätteeksi. 

Ihana oli myös ilahduttaa vieraita näyttämällä tämän maan ja vuodenajan parhaita hetkiä. Viedä ne lämpimään mereen uimaan ja katselemaan sitä sinisen meren, vaalean hiekan ja vuorten yhdistelmää. Lähteä aamupalalle meren rannalle nauttimaan turkkilaisen keittiön herkuista - ja tässä tapauksessa myös nautittiin paikalle tulleesta jostain kaivurista ;) Näyttää lähellä olevia hienoja historiallisia nähtävyyksiä jne.

Otsikko viittaa myös siihen, että olen päättänyt reipastua arkirytmissä ja järkevässä ja terveellisemmässä elämässä. Niinpä olen keitellyt kaurapuuroa aamuisin ja tehnyt reippaasti niskajumppaani. Kesällä Suomessa käväisin kysymässä lääkärin mielipidettä niskojeni kondikseen, kun ovat kipeitä olleet. Fysioterapia auttoi ja sain kotiin hyvät ohjeet. Niillä on inhottavat oireet, kuten pään ja käden puutumiset vähentyneet tosi paljon.

Olen aina ollut vähän sellainen, etten ole osannut sanoa olenko iltavirkku vai aamuntorkku. Molempiin suuntiin olen tarvittaessa venynyt. En nyt ainakaan se viideltä huvin vuoksi nousija ole, ehkä enemmän iltavirkku kuitenkin. Blogi on ollut juurikin sellainen, jota olen sitten iltamyöhällä vielä rauhassa kirjoitellut ja kuvia nautiskellen valinnut. Nyt yksi syy siihen, etten ole kirjoittanut, on itselleni laittama sääntö, että jos en illalla ole klo 22 jo hyvässä vauhdissa blogin kanssa, niin sitä ei sitten sinä iltana enää saa aloittaa. Pakko on nyt koittaa priorisoida yöunia ja lepoa. Jospa tässä tulisi ajan myötä joku uusi rutiini myös blogin kirjoittamiseen.

Syksy on aina myös sellainen ajakohta, jolloin on hyvä aika miettiä ja organisoida arkeaan. Aloittaa uusia juttuja, organisoida arkeaan, päättää että tekee aina itse myslin, nukkuu tarpeeksi, tekee mistä nauttii, on hyvässä määrin yhteydessä sukuun ja ystäviin Suomeen ja eripuolille maailmaa. Onhan se kesä  ja loma ihana, mutta mun persoona kaipaa kyllä sen jälkeen myös arkea. On se sitten cool tai vähemmän cool, niin näin se mun kohdalla on. Tasaisempi arki tekee tasaisemman MatkaMartan.

Tässä sekalainen kokoelma kuvia. Luottakaamme siihen, että seuraavat tekstit tulevat taas nopeammin ja ehkä joidenkin kuvien tarina tulee sitten tarkemmin kerrotuksi, mutta laitan kuvatekstit nyt jo kuitenkin.
sitä turkoosia merta ja vaaleaa hiekkaa
ihana virkistys helteellä
ja ihana lämpö hiekassa illalla
suoja auringolta

löydä oma rantasi

tarviiko auringonlaskuja enempää kehua?






terveisiä basaarilta

Efeson kauneutta

antiikkisemmat vessat

lattialämmitys 

antiikin ihmeitä

sivukatujen kaunotar


tee on aina hyvä ajatus




keskiviikko 30. elokuuta 2017

Istanbul - minun kaupunkini

Oi Istanbul Istanbulini. 

Istanbul ei ole synnyinkaupunkini. Istanbul ei ole pitkäaikaisin kotikaupunkini. Istanbul ei ole suvulleni merkittävä kaupunki. 


mutta


Istanbul on se kaupunki, joka on opettanut minua eniten asumaan ulkomailla. Istanbulissa olen oppinut arvostamaan Suomea vielä enemmän - puhdasta ilmaa, kirjastoa ja hiljaisuutta. Istanbul on myös opettanut pärjääämään ilman ruisleipää, metsää, pitkää hämäränhyssyä ja järvien rantoja. Istanbul itse on korvannut ne lahmacunilla ja baklavalla, Prinssisaarilla ja puistoilla, toinen toistaan upeammilla auringonlaskuilla Bosporille ja rinteitä ylös alas kiemurtelevilla kaduilla. 





Istanbul on tehnyt maalaistytöstä suurkaupunkiakin rakastavan. Ensin en kyllä rakastunut, en edes meinannut ihastua. Kammosin kaloilta haisevia rantoja, mukulakivisiä huonokuntoisia kapeita katuja ja sitä tunnetta kun ylittää busseja täynnä olevaa aukiota, kun tuntuu että melu, ihmisten määrä ja busseista hehkuva kuumuus vie mukanaan ja tukahduttaa. Sitten minut vietiin Büyük Çamlıcalle iltapalalle. Istanbul teki kai parhaansa ja onnistui. Se kultasi auringonlaskullaan koko maiseman, antoi Bosporin kimallella kuin järvet Suomessa, sytytti kotoisat valonsa tuhansiin ja satoihin tuhansiin ikkunoihinsa ja siltoihinsa. Iltatuuli pyyhki auringon tukahduttavan kuumuuden pois vaihtaen sen tummaan ja lämpimään yöhön. Jostain tuli käteen teekuppi ja juustogözleme - se riitti.
kaunis kaunis Çamlıca





Tietysti pitkäksi venyvät matkat, täpötäydessä ruuhkabussissa ostoskassien kanssa roikkuminen, autojen korvia viiltävät tööttäykset ja öisin herättävä moskeija ja rumpalipoika meinasivat peittää ihastuksen alleen. Mutta eihän se mihinkään lähtenyt ja minä annoin Istanbulille aina uusia mahdollisuuksia ja Istanbul käytti ne hyvin.

Minä ihastuin myös sen ihmisiin. Kädestä pitäen reitin näyttäviin mummoihin, kevään tulon hitautta ihmetteleviin pappoihin, ramadan-pidettä ja keittoa tuoviin naapureihin sekä lähikaupan setään, joka tarjosi teetä Istanbulin ikuiselta tuntuvassa sateisessa maaliskuussa taksia odottavalle. Istanbulissa sain myös ensimmäiset turkkilaiset ystäväni ja sain kokea sitä, kuinka sairaalle soitetaan, kuulumiset kysytään aina ja ystävällisesti ja kuinka huonostikin kieltä puhuvan kanssa jaksettiin keskustella ja ymmärtää.

Istanbul opetti minulle erilaista kauneutta. Kuinka kauniit ovat värikkäät portaat tai vaaleanpunainen koristeellinen ovi. Kuinka kaunis on vahvan punertava tee tulppaaninmuotoisessa lasissa tai repsahtaneen muurin tiilien koloissa kasvava villiviini. Pidän vähän ränsistynyttä taloa ja sen pihapiiriin ryöpsähtänyttä ruusupaljoutta kauniimpana kuin viivottimella piirretyn näköistä suurta taloa täsmällisine istutuksineen. Istanbulissa on jotain mm. Orhan Pamukin kuvaamaa melankolisuutta.

Mietin, miten sitä kuvaisi. Ehkä se on laivojen tuuttaukset sumuisella Bosporilla tai laivojen perässä lentelevät lokkiparvet. Sen tavoittaa myös niinä päivinä, kun vettä tulee kolmatta päivää peräkkäin, eikä aurinko pääse esille raskaina roikkuvien pilvien takaa. Vettä tulee sekä taivaalta, että tuulen mukana Bosporilta että alhaaltapäin lätäköistä ja askelten myötä painuvan katukiven alta lahkeisiin roiskahtaen. Istut rantakahvilan muoviselle vähän nitkahtavalle tuolille kädessäsi höyryävä muki talvista Sahlep-juomaa ja katselet sitä Bosporia, joka on poikkeuksellisen tumma ja lokkejakin näyttää olevan tuplamäärä leijailemassa ja tavoittelemassa lautasta heiteltyjä rinkilänpalasia. 

sateinen sivukatu

Istanbul on myös tuonut aiempien lempituoksujeni, vastan, äidin leipoman pullan, saunan, joulukuusen ja heinäkuisen mäntymetsän rinnalle uusia tuoksuja, jotka tekevät osaltaan Istanbulista Istanbulini. Kastanjoiden makeanimelä tuoksu talvisella Istiklalilla, Sahlepin maito ja kaneli Sultan Ahmetilla, vähän liian vahva kahvintuoksu paikoissa, joissa turkkilaista kahvia jauhetaan ja ostamaan houkutteleva persikan makeus elokuun helteen basaarilla tai hyasintti keväisessä puistossa. 

Istanbul on lisännyt myös määritelmiä väreihin. Suomenlipun sininen, kehäkukan oranssi, täydellisesti paistuneen korvapuustin vaalea kullanruskeus tai ne valkeutta hohkaavat hanget ja syyskesän vaaleanpunaiset auringonlaskut löytyivät entuudestaan. Nyt tiedän myös Marmaranmeren sinen, auringonlaskun keltaisen, sinisateen siniset kukat, täydelliseksi kypsyneen tomaatin punan ja sen kuinka omalaatuinen ja vahva punaisen, ruskean ja kullan sekoitus on täydellisen vahvassa ja hyvin hautuneessa teessä.






Näin Istanbulia kuvaa kuuluisassa runossaan Orhan Veli.

"Istanbul, kuuntelen sinua
Istanbul, kuuntelen sinua,
silmät kiinni
ensin kevyt tuuli henkäilee
hiljaa hiljaa heiluu lehdet puissa,
hiljaa hiljaa kaukaa kaukaa
vesikauppiaiden loputon kilistely
Istanbul, silmät kiinni, kuuntelen sinua

Istanbul, silmät kiinni, kuuntelen sinua
kai lintuja lentää ohitse,
lintuja taivaalla parvet parvet
kirkuvat kirkuvat
verkkoja nostetaan lahdella
jonkun naisen jalat työntyvät veteen
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni
viileän viileä Suuri basaari
kuhisevan kuhiseva Mahmutpasan basaari
takapihat täynnä kyyhkyjä
vasaran ääni lyö väärään aikaan
minun kevättuuleni, hiki tuoksuu
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, silmät kiinni, kuuntelen sinua
päässäni pyörii juuri maailman laskuhumala
himmeässä valossa ui venelaituri ja kartano
tyyntyvän etelätuulen humisevassa sylissä
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni
huora kulkee kadun laitaa
kiroilut hyräilyt laulut
 joku heittää jonkun sanan
jotain putoaa maahan varmaankin ruusu
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni
joku pikkulintu räpistelee hameiden alla
minä tiedän kun otsasi kuumenee
minä tiedän jos huulesi kostuu
ja kun vihersammaleisten pähkinöiden takaa nousee valkoinen samettikuu
ymmärrän sydämeni lyövän
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni."

(kääntänyt Riitta Cankocak)


Tällä kertaa olin Istanbulissa paikallisen ystäväni kanssa. Tilanne oli sikäli hullunkurinen, että minä olen meistä se, joka osaa liikkua Istanbulissa ja sikäli olin oppaana. Kuvat myös siltä reissulta.

Kiitos taas Istanbul <3


perjantai 18. elokuuta 2017

Piknikillä ja auringonlaskussa - Turkissa ja turkiksi

Olimme suunnitelleet piknikiä isommalla porukalla ja paikaksi valikoitu metsäalue ylhäällä vuorella, jonne pääsee telefrikillä, sellaisella köysihissillä. Paikka on ihana, olen kerran aiemminkin ollut siellä aamupala-aikaan, nyt auringonlaskussa. Tehtiin eväitä, haettiin hedelmiä ja juotavia ja valmistauduttiin, mutta perillä kohtasi yllätys. Ylös viheralueelle ei saanutkaan viedä omia juotavia ja syötäviä. Ei kuulostanut yhtään turkkilaiselta säädökseltä, mutta niin nyt oli. Lähettyvillä olisi ilmeisesti ollut nurmikkoa pöytineen, mutta meillä oli monenikäisiä ja monenkuntoisia retkeilijöitä, joten ei lähdetty kiipeilemään ja riskeeraamaan mitään.

Minua järjestelmällistä  suomalaista meinasi hetken ärsyttää. Sekä se, että olisiko minun pitänyt "emäntänä" hoksata tarkistaa tilanne, että se olinko tehnyt turhaan eväitä ja turhaan haaveillut piknikistä rinteillä. No, turkkilaiset ei niin kauaa harmittele. Telefrik-pysäkin edessä oli pöytiä ja tuoleja. Perustettiin siihen piknikpöytämme. Kaikkihan kääntyi lopulta vaan paremmaksi, ei tarvinnut raahata ruokia ylös, vaan ylijäämät kannettiin suoraan autoon ja näin oltiin menossa ylös juuri sopivasti auringonlaskuksi juomaan teetä :)


Turkissa piknik-kulttuuri on kyllä hallussa ja siihen kyllä tämä maa tietysti tarjoaa hyvät mahdollisuudet. Säät suosii ja hedelmiä ja suolaisia leivonnaisia saa helposti mukaan. Olen nähnyt piknikillä olijoita niin rantakatujen vierustoilla nurmikoilla ja penkeillä, puistoissa, virallisilla piknikalueilla, uimarannoilla ja liikenneympyrässä.  Rennosti vaan.




Ystävien vierailu, tämä piknik ja elämä muutenkin on nyt ollut yhtä kielikylpyä. Toki tavallisestikin päivittäin, jos vaan kotoa poistun, turkkia käytän, mutta nyt lähes yötä päivään ja kaikki asiat on hoitunut turkiksi. Aluksi jännitti, vaikka olin näiden kuullen puhunut turkkia jo ihan alun sokeltamisesta asti. Päivien kulussa jännitys hälveni, mikä on hyvä asia, mutta samalla kieli muuttui varmaan huonommaksi, kun pieni jännityskään ei ollut tsemppaamassa enää.

Miten te olette onnistuneet kehittämään kieltä koko ajan? Minusta tuntuu että on suuri vaara, että se jämähtää jollekin tasolle jolla pärjää, mutta en millään haluaisi että tasoni olisi tämä. Pitäiskö kerrata kielioppia pikkuhiljaa ja koittaa ottaa käyttöön niitä kielioppeja, mitä ei nyt arkikielessä tule käytettyä, vai mikä olisi hyvä tekniikka? Puhumisen sujuvuus kyllä tietysti kehittyy aina, kun kieltä käyttää ja joutuu itseään ilmaisemaan myös hankalammissa asioissa, väsyneenä, kiukkuisena jne. :)

Kuten olen aiemmin maininnut, ystäväni ovat Bulgariasta ja puhuvat äidinkielenään turkkia, mutta heidän turkkinsa on vähän erilainen murre kun täällä. He ovat myös toki paljon tummempia kuin minä, osa ehkä keskiverto turkkilaista (onko sellaista?) tummempia jopa. Herätimme aika paljon ihmetystä liikkuessamme, kauppiaat eivät tienneet mitä kieltä pitäisi puhua meille ja kotimaita arvailtiin. Omalle kohdalleni imartelevin versio oli, kun luultiin että puhun turkkia, mutta asun jossain toisessa maassa ja siksi murteeni on outo. No, se rouva teki arvionsa aika nopeasti ;) Korjasimme, että ystävien tilanne on se, mutta minä olen  ihan vaan kielikoulussa ja elämässä taitoni hankkinut. 







Kukkula, jonne hisseillä kipusimme sijaitsee paikalla, josta näkyy auringonlasku Izmirinlahdelle ja vuorille ja kaupunki, johon pikkuhiljaa syttyvät valot. Täältä löytyy tekstiä Istanbulin Büyük Çamlıcalta, joka on vähän samantapainen paikka. Korkealta puiden suojasta näkymä kaupunkiin. Minä tykkään suurkaupungeista juuri näin, kun niitä voi katsella ylhäältä, kun ne on hiljaa ja valot syttyy kauniiksi. Basaarien vilinälle on myös omat hetkensä, mutta kyllä minä nautin illoista, sen mukanaan tuomana viileytenä ja kauniista väreistä.

Kupeissa oli kahvia ja teetä valinnan mukaan. Naurettiin ja juteltiin. Suunnitelin ystäväni kanssa seuraavaa reissua, mitä jos lähdettäis käymään Istanbulissa. Ihan kuten monille Pohjois-Suomessa asuville Helsinki on vieras kaupunki, niin täällä myös. Minä osaan siellä liikkua, monet paikalliset kaverit ei, joten voisimme yhdistää ehkä voimat ja lähteä tutustumaan pohjoiseen suurkaupunkiin. Katsotaan saadaanko aikataulut sopimaan.









sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kuşadasıssa retkeilystä ja uimataidosta

Kuşadası eli lintusaari on ollut pitkään listallani, että siellä pitäisi päästä käymään. Matkaa täältä kertyy vain alle 100 kilometriä sinne ihanien rantojen äärelle. Izmiriin lentää nyt Helsingistä kerran viikossa suora lomalento ja sieltä varmaan monet päätyy juuri Kuşadasın rannoille ja Bodrumiin, joka on vielä näkemättä minulta. Suomea kuuli jonkun verran kaduilla - aina se hätkähdyttää, sillä Izmirissä sitä juuri ei kuule ja Istanbulissakin vain tietyillä alueilla yleensä ja sielläkin harvakseltaan.

Kuşadasın asukasluku näyttää netin tietojen mukaan olevan siinä 100 000 paikkeilla, taksikuskit taisivat puhua paljon suuremmasta luvusta, mutta niinhän se on aina :) Nyt oli sellainen reissu, ettei keskitytty historiallisiin kohteisiin, eikä edes niihin nk.pakollisiin nähtävyksiin. Ihanan yksinkertaista reissuelämää vietettiin vaan. Uitiin päivällä ja illalla etsittiin ruokapaikka ja aina matkanvarrelle osui monenlaista muuta kojua kyllästymiseen (ei kaikkien ;) ) saakka.


perinteiset, mutta hivenen koristeelliset turkkilaisen kahvin kupit

rypäleiden myyntiä kadunvarrella ilta-auringossa

ja tuoreita viikunoita
Hotellimme sijaitsi aktiivisimman turistialueen ulkopuolella , joten tuli käveltyä myös ihan tavallisen turkkilaisen ihmisen Kuşadasıssa, eikä pelkästään turistien keskellä, vaikka sitäkin oli toki. Englantia ja jopa muutama sana suomea oli tarttunut monen kauppiaan mieleen. Kaduilla myös kuuli monia kieliä, suomea, venäjää, englantia, hollantia jne. Ulkonäöstä päätellen aika paljon eurooppalaisia turisteja ja paljon lapsiperheitä. Vaikka en niin turistialueiden fani olekaan, onhan siinä toisaalta oma viehätyksensä joskus kiertää niitä värikkäitä kauniita kojuja illalla, haistella kahvin tuoksua, etsiä se parhaan näköinen ruokapaikka ja vaan katsella ympäriinsä. Kävelykatuja riitti kyllä suuntaan jos toiseenkin. Oli laukkuja, vaatteita, huiveja, turkkilaisia tee- ja kahvisettejä, Kusadasi-jääkaappimagneettia jne.jne.jne. Isossa seurueessa kun reissaa, niin on taattua että odottelua on paljon. Aina joku haluaa johonkin kauppaan ja toinen seuraavaan. Kameran kanssa odottelu oli hauskempaa ja päätin että etsin mielenkiintoisen näköisiä yksityiskohtia kuvattavaksi ja ajankulukseni. Niitä nyt tässä teillekin nähtävänä. 
Tämän koiravauvan koti oli vaatekauppa, johon piipahdettiin joka ilta ja koirulikin tuli tutuksi

tällainen kauppiaskin tuli vastaan

sokerille ja rasvalle maistuvia pallosia
jäätelölle!



vielä vihreät mandariinit

Älä seuraa minua, minäkin olen eksyksissä :)



illan hämärä saapuu
 Rantalomakohteessa kun oltiin, niin uimaan tietysti piti päästä. Kaduilta ja kujilta löytyi siihen liittyvää rekvisiittaa runsain määrin, ei olisi tarvinnut mitään muistaa kotoa ottaa, jos olisi valmis ostamaan kaiken uuden. Minulle täällä etelässä on aina haasteena vaalea iho, jossa on paljon luomia ja suvun melanoma-rasitus, joiden yhteissummana ihotautilääkäri sanoi että minulla on monisatakertainen riski saada melanoma nk. normaaliin verrattuna. Siispä täällä on käytettävä monta kuukautta 50-kertoimista aurinkorasvaa, hattua ja koitan kuumimpaan aikaan suoraa aurinkoa vältellä. Onnistuin silti tällä reissulla vähän turhan punaiseksi saamaan ihon, mutta ei onneksi mitään kivuliasta pahempaa ongelmaa.

Jännä miten tähän kuumuuteen tottuu. Suomesta paluun jälkeen eka viikko on ihan toivoton, tosi helposti oksettaa ja heikottaa ja tekee kaikkea mahdollista huonoa. Sen jälkeen varmaan oppii taas juomaan järkevämmin - eli siis koko ajan ja ehkä kehokin sopeutuu niin ettei koko aikaa päässä pyöri. Hikihän nyt tulee edelleen ihan samalla lailla, rasvat ja meikit uhkaa valua pois naamasta jne. mutta sille ei ny voi mitään. Tämä tälle viikolle luvattu 34-35 asteen maksimilämmöt tuntuvat jo ihan kohtalaisilta ja tänä aamuna klo 7 oli vaan 19 astetta, pussilakana piti vetää päälle kun ulkoa puhalsi niin viileästi ;)




onneksi sentään oli omat mukana
Kai täällä omassa blogissa saa mainostaa, mitään itse  siitä hyötymättä vinkata teille. Olen tykännyt tosi paljon tuosta Vichyn 50-kertoimisesta aurinkorasvasta, joka on spray-pullossa ja se on tosi helposti levitettävää ja riittoisaa. Apteekeista sitä ainakin saa, ehkä muualtakin. Vähänhän se on hintavaa, mutta täällä kun rasvaa pitää käyttää niin monta kuukautta, on kiva että sitä on miellyttävä käyttää. Olen ostanut tuon purkin viime kesänä ja vieläkin riittää, sumu tulee niin ohuena iholle, että se ei heti lopu. 

Hotellille saavuttua lähdettiin testaamaan sen uima-allasta. Seurueessa on lisäkseni kaksi kunnolla uimataitoista, yksi joka on aiemmin uinut, mutta nyt pelon vuoksi ei enää uskalla, kaksi jotka pelkää vettä melko hysteerisesti, mutta tulee sinne joskus aina kuitenkin kunhan jalat yltää pohjaan ja lähellä on ihmisiä. No, toinen näistä suht hysteerisistä tuli kanssani altaaseen ja aiemmin uinut istui altaan reunalla antamassa myös vinkkejä. Altaan reunalta otettiin sellainen lötköpötkö (turkiksi deniz makarna eli merimakaroni :) Alussa luonnollisesti hän takertui makarooneineen minuun, mutta sitten alkoi uskaltaa itsekin potkia ja liikutella käsiä, kun olin lähellä takertumisetäisyydellä. Oli ihana nähdä hymy kasvoilla ja pieni luottamuksen alku veteen ja itseensä ja ehkä vielä enemmän lötköpötköön ja minuun ;)

Seuraavana päivänä kovennettiin haastetta ja lähdettiin veneretkelle. Oltiin käyty osan porukkaa kanssa illalla varaamassa liput. Reilulla lounasruuan hinnalla sai 7 tuntia kestävän risteilyn Egeanmerellä, joka sisälsi kolme tunnin mittaista uintitaukoa merellä, lounaan ja tietysti paikalliseen tyyliin musiikkia ja mahdollisuuden tanssia laivalla, ottaa aurinkoa (tai hakeutua varjoon) jne. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja linnoittauduimme laivan taka-osaan suojaa antavan varjon alle. Leviteltiin pyyhkeitä patjoille ja leviteltiin rasvoja. Mikään luksusjahti se ei ollut, mutta edullinen ja pelastusliivejä, pelastusrenkaita ja pelastusvenekin näkyi löytyvän.




tällainen kaveri oli keulassa vahdissa :)


Laivoja oli rivissä useampia odottamassa lähtöä. Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy taustalla Kusadasin linnoitus, joka on pienelle saarella, sinne johtavalta tieltä/sillalta lähti laivat. 

Matkaan lähdettyä alkoi turkkilainen poppi soida ihan riittävän lujaa :) Viereisellä patjalla makoilevan ystäväiseni kanssa tulkittiin laulujen sanoja, meinasi olla vauhti niin luja että sanat takertuivat toisiinsa tällaisella ei-äidinkielenä-puhujalla. Pian tuli ensimmäinen lahti, johon päästiin uimaan Laiva rantautui kalliolle niin että ei-uimataidottomat pääsivät lahdenpohjukasta uimaan rannasta käsin ja uimataitoiset suoraan laivalta rappusia myöden.

Me uimataitoiset uitiin rannalle toisia vastaan ja laivalta sai myös lötköpotköjä mukaan. Niin sitten jatkui uimaopetus meressä. Yksi oppi jopa hieman uimaan muutaman metrin pätkiä ihmiseltä ihmisen luo :) Yksi oli lötköpotkönsä kanssa tyytyväinen ja yksi kahlasi ja totutteli. Olipa ihana uida viileässä mutta suomalaisittain lämpimässä Egeanmeressä, kauniit vuoret ympärillä ja vielä lähempänä ihanat ystävät. Ei huono.

tuosta pääsi kävelemään kalliolle






Kahta seuraavaa uintikertaa varten laivamme pysähtyi merelle ja siitä voi mennä veteen joko portaita tai kaltevaa liuskaa pitkin. Uimataidottomille oli pelastusliivejä ja niitä lötköpötköjä. Meidän seurueen uimataidottomista kaksi tuli myös veteen pelastusliiveillä. Yksi oli ihan rauhallinen kun oli liivit ja uimataitoiset ei poistuneet kauas, toinen taas panikoi, mutta tuli kahteen kertaan. Sanotaanko, että oli jo omakin uimataito koetuksella, kun panikoiva tarrautuu kaulaan, mutta ei poistuttu portaiden ja muiden tukien läheltä, niin ei mitään vaaraakaan ollut ja meitä uimataitoisia oli monta.

Minua on yllättänyt näiden päivien aikana kuinka yleistä uimataidottomuus on ja kuinka suuri etuoikeus taitaakin olla se, että kouluissa opetetaan uimaan. Olin luullut että täällä meren rantojen äärillä asuvat osaavat kaikki uida, mutta väärin luulin. Miten teidän kulttuureissa ja maissa on? Osataanko uida? Tykätäänkö uida?








Oi Turkki ja Oi Egeanmeri!