Pihajuhlista ja pukeutumisesta.

Tässä meidän pihassa oli "Jäähyväiset kesälle -bileet", jonne rohkeuden keräämisen jälkeen myös menin. Tervehdin näissä taloissa kyllä kaikkia ja osan kanssa olen jotain jutellutkin, esim. oviepisodissa, mutta silti jännitti. Minä olen aika reipas ja sosiaalinen - sanotaan ja itsekin olen sitä mieltä. Mutta onhan se jäätävää mennä yksin johonkin tuollaisiin partyihin, joissa kaikki tuntee ainakin suurimman osan ja muilla oletettavasti on yhteinen kieli. Sen verran on ikää, että tiedän että se alku etenkin vaan on haastava. Katselet ympärillesi ja tarkkailet, mietit mihin ryhmään menisi seisoskelemaan jne. En minä mitään katasrofi-iltaa odottanut, mutta kun ei ollut ketään valmista tuttua tai mitään porukkaa, mihin solahtaa, niin hirvitti. Myönnän.

Mutta niin paljoa ei hirvittänyt kuitenkaan, että olisin jättänyt menemättä. Ajattelin, että jos en nyt mene, niin seuraavalla mahdollisella kerralla on vielä hankalampaa ja ajattelin että olisi hyvä mahdollisuus tutustua useampaan naapuriin kerralla. Enkä myöskään halunnut jäädä kotiin "piilottelemaan" ja katselemaan partsilta pihalle. Onneksi tähän ikään myös tietää, että vaikka alku olisi vaivaannuttava ja ärsyttävä, se kannattaa kuitenkin kestää, sillä tässäkin asiassa usein "lopussa kiitos seisoo".

Niinpä miettimään päälle laitettavaa. En ole ollut turkkilaisissa juhlissa juuri. Yksissä häissä ja sitten jossain epävirallisemmissa, ei ollut oikein hajuakaan mitä tuollaisiin laitettaisiin päälle. Viime aikoina useammassakin blogissa on pohdittu eri asuinmaiden pukeutumista. Ainakin ChezHelena blogin Helena pohti ranskalaista pukeutumista ja Lempipaikkojani blogin Jonna saksalaista pukeutumista. Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä blogin Petra kirjoitti turkkilaisesta pukeutumisesta ja tein kyllä samoja havaintoja tuossa meidän pihalla kuin Petra. Ylipukeutumisen vaara suomalaisille on aika minimaalinen ;)

Itse päädyin kukkamekkoon ja ihan nätteihin (mutta myös mukaviin), vaikkakaan ei korkeakorkoisiin sandaaleihin ja hiuksillekin jotain koristusta. Voin sanoa, että ihan kohtalaisesti onnistui, olin jostain sieltä keskivaiheilta ehkä, suurin osa varmaan oli minua juhlavammin pukeutuneita, mutta ei ollut ihan olo kuitenkaan että oli menossa peltotöihin muiden suunnatessa häihin. Venäjällä ollessani sain joskus palautteen, että minä kuten monet muutkin suomalaiset pukeudumme niin, että peltotyöt sujuisivat hyvin ;) Ehkä suomalainen monesti panostaa enemmän mukavuuteen kuin pelkkään ulkonäköön, kuten itsekin.

Jotkut naisista olivat pukeutuneet t-paitaan ja kesähousuihin, melko suomalaisen oloisesti. Ihanasti liehuvia kukkamekkoja oli useampiakin ja muita mekkoja myös. Tietysti, kun Turkissa ollaan, oli myös muutamia hehkuvampia ja kiiltävämpiä asukokonaisuuksia. Kauniita paljettihaalareita ja mekkoja näkyi naapurin rouvien päällä muutamia. Huomion herättivät myös suloiset lapsukaiset, erityisesti tytöt, jotka olivat puettu toinen toistaan suloisimpiin mekkosiin ja niissä mekoissa nämä prinsessat viilettivät pitkin pihaa, liukumäkiä ja keinuja. Kaukana olivat järkevät vaatteet, mutta juhlathan nämä olivatkin! Pari pienintä tepasteli lenkkareissaan, joihin syttyi valo askelen osuessa maahan. Tämä sai kaverit tanssimaan ympäri pihateitä musiikin tahdissa ja aikuiset asiaankuuluvasti ihailivat pienokaisia <3 Loppuillasta yksi prinsessa kai kyllästyi touhuja hidastavaan mekkounelmaan ja tuli pyytämään vanhemmilta lupaa vaihtaa vaatteet. Tyttö hävisi kotiin isänsä kanssa ja pian tuli lyhyessä tavallisessa trikoomekossa pihalle - ymmärrän ;) Miehistä suurin osa oli lyhythihaisessa paidassa ja joko pitkissä tai hieman lyhyemmissä (mutta ei shortseissa) housuissa.





Aluksi tosiaan seurailin siinä pikkuhetken, mutta sitten yksi rouva tuli pyytämään heidän pöytäänsä. Ehkä he ovat miehensä asuneet tässä pidempään, ainakin moni tuntui heidät tuntevan. Alkuhan oli toki vähän jäätävä. Pöytiin oli katettu pientä syötävää ja siinä niitä naposteltiin ja jotain juteltiin. Minua suomalaisena (johtuisko siitä?) ei haitannut sinänsä olla hilja ja tarkkailla, mutta mietin että vaikuttaisinko tässä kulttuurissa ihan idiootilta ja oudolta. Vaikka sosiaalinen olen, niin ainakaan vieraalla kielellä vieraiden ihmisten kanssa isommassa porukassa en ole kovin hyvä viemään keskustelua eteenpäin.

Jossain vaiheessa siihen meidän luo tuli seurue, jossa oli puheliaampia miehiä, joista ainakin yksi puhui englantia ja sen turvin lähti keskustelemaan, mutta vaihdettiin kieli pian turkiksi kuitenkin. Kyllähän sitä sitten puhuu, kun joku kyselee ja vastaa myös jne. Luulen, että se rikkoi jäätä ja muutkin aremmat huomasivat että tuo ulkomaalainen puhuu meidän kieltä. Siitä se sitten alkoi lähteä. Pienemmissä porukoissa jutteleminen toki onkin kivempaa ja voi vähän jopa tutustua. Kannatti kyllä lähteä, huomata että pärjää ja pystyy useammankin vieraan ihmisen kanssa pysymään mukana keskusteluissa. Täällä kyllä on myös se ilo ja etu, että ihmiset ottavat äkkiä ikäänkuin omaan porukkaansa ja esittelevät seuraaville, jotka tulevat juttelemaan. Kotiinlähtöön mennessä olin saanut kutsun seinänaapurien kotiin, jutella toisen naapurinrouvan äitinsä sairastamisesta ja opetella monia samankuuloisia nimiä ja koittanut vieläpä muistaa kuka on kuka. Mukava ilta ja hetki tutustua sekä naapureihin että tähän kulttuuriin - lisähetkiä odotellessa. 

Reissuseurana paikallinen ystävä

Tämän postauksen kuvat on kesän Efeson reissulta, (yhdeltä niistä) vaikka teksti ei Efesoon liitykään.

Reissuseurana minulla on elämäni aikana ollut monesti joko sukulaisia tai ystäviä, lähes aina suomalaisia. Vaihto-oppilasaikoina reissattiin myös sillä porukalla ja nyt tänä kesänä olen päässyt reissaamaan paikallisten ystävien kanssa. Kuten sanoinkin aiemmin, sain reissata tänä kesänä Bulgarian ystävien kanssa. Heidän lisäkseen päätimme myös lähteä turkkilaisen ystäväni kanssa Istanbuliin kolmen yön reissulle. Sen reissun tiimoilta on tämä Istanbulia hehkuttava postaus tehty

.

Mutta siis varsinainen asia kirjoittaa on se, että olipa ihana ja erilaista ja huippua reissata paikallisen ystävän kanssa. Sopimus oli, että minä tiedän missä kaupunginosassa ja kummalla puolella Bosporia mikäkin nähtävyys ja kohde on ja miten niihin suunnilleen mennään. Toiveena olivat Prinssisaaret, Hagia Sofia ja Büyük Çamlıca. Hauskaa sinänsä on toki se, että minä reilut kolme vuotta tässä maassa asuneena olin tässä oppaan roolissa. Mutta sama tilannehan se on Suomessakin. Ei kaikki Pohjois- tai Itä-Suomessa asuneet tokikaan osaa Helsingissä liikkua, en itsekään. Paljon paremmin minä Istanbulin metron hallitsen kuin Helsingin metron ja Istanbulissa osaan mennä Prinssisaarille, mutta Suomenlinna tuskin löytyisi - saati ne muut saaret siinä Helsingin edustalla, joissa en ole edes käynyt koskaan.

No, niin me sitten lähdettiin matkaan. Kävi vielä niin hyvä tuuri, että päästiin täälläpäin lomailleen ystävän kyydissä Ibuliin. Hänen kaverinsa oli osan matkaa kyydissä. Sopu antoi sijaa täydessä autossa. Ilma oli kuuma, maisemat ihanan vuorisia ja jutunaiheet vaihteli autossa. Kyllä se on niin suuri ilonaihe, että tämä kielitaito on nykyään tällainen että pysyy kuitenkin suunnilleen perässä kaikissa keskusteluissa. Seurueessa oli Manisa-kebabtietämystä ja niinpä mentiin parhaaseen paikkaan syömään kieltämättä hyvät manisa-kebabit.  Olipa hauska ja helppoa, kun toiset tiesi mihin mennään ja mitä tilataan :) Hyväähän se oli!

Nike jumalatar Efesosta

Efeson hallitsija

Oli ihan superhauskaa, että oli tämmöinen vaihtelu, kun paikallinen ystävä haltsasi kaikki eteentulevat tilanteet. Etenkin kylään tulevien ystävien kanssa sitä itse aina hoitaa kaikki kieleen liittyvät asiat, reitit, tinkimiset, menun tulkkaukset jne. ja se on ihan jees. Nyt riitti kun hoiti oman osansa, mutta ystäväiseni hoiti suvereenisti paikallisena ja muutenkin pätevänä naisena kaiken. Istanbul tarjosi toisena päivänämme meille lämpöön tottuneille Izmirittärille kylmää kyytiä. Sandaalit ja lyhythihaiset paidat olisi voinut korvata tennareilla ja neuletakilla. Mentiin syömään isommalla porukalla ja ystäväni tilasi meille heti teet, jotta tarkenisimme katsoa vähän ruokalistoja. Itselleni ei olisi tullut edes mieleen, mutta täällä teetä voi kyllä tilata siinäkin välissä. Hän opetti myös minulle, että jos teetä haluaa lisää ei tarvitse puhua mitään, nostaa vaan lasiaan ja katsoo tarjoilijaa. Toimi :)

Nyt ei pidä päätellä niin, ettenkö pärjäisi itse ravintoloissa ja pärjäisi vielä ihan hyvinkin. Toki. Mutta on se ihan toinen tatsi, kun katsoo miten paikallinen hoitaa näitä asioita. Hän osaa vaatia, olla tiukka, mutta samalla kohteliaasti ja oikeudenmukaisesti. Ei ole myöskään väärin sanoa, jos tee on liian vahvaa tai liian laihaa. Asiana se ei tunnu olevan täällä epäkohtelias, mutta toki pitää miettiä miten sen ilmaisee. 

Ystäväni on aivan valloittava sekoitus kohteliaisuutta ja empaattisuutta ja ihanuutta sekä napakkuutta ja tiukkuutta. Mentiin taksiin ja taksikuski ei ainakaan heti nollannut taksamittaria edellisen asiakkaan jälkeen. En itse edes ehtinyt reagoida, kun asia oltiin jo hoidettu. Samoin jonkun ravintolan edustalta sisäänheittäjät huuteli meidän naisporukan perään. En kuullut ja ymmärtänyt, enkä reagoinut, mutta hän kääntyi ja äidinkielellään turkilla kommentoi tiukasti. Se, miksi tällaisiin tilanteisiin tultiin johtui varmaan siitäkin, että myös häntä pidettiin ulkomaalaisena, kun oli seurueen ainoa paikallinen ja silloinkin kun liikuttiin kaksin. Meille alettiin puhua englantia takseissa ja Bosporin lauttojen tee- ja appelsiinimehumyyjätkin tarjosivat meille orange juicea portakal suyun sijaan :)

Aika hauska oli sitten seurailla vaikkapa niiden taksikuskien ja ravintolahenkilökunnan ilmeitä ja reaktioita, kun tajusivat että seurueessa on paikallinen ja suurin osa puhuu myös turkkia. Usein oikein huomaa päällepäin, että tarjoilijat tai taksikuskit säikähtää ulkomaalaisseurueen lähestymistä. Joskus kuulee, kun miettivät keskenään lauseita englanniksi, miten tilanteesta selviäisi ja yrittävät livetä vuorostaan ja saada joku muu palvelemaan ulkomaalaisia. Mutta ymmärrän kyllä. Eihän monet tänne tulevat turistit turkkia puhu ja jotenkinhan vaikka sen taksia kuljettavan henkilön ja asiakkaiden täytyy päästä yhteisymmärrykseen siitä, minne mennään jne.

Opin paikalliselta ystävältäni lisää myös sitä, kuinka tämä maa toimii suhteilla ja tieto siirtyy ihmiseltä ihmiselle enemmän kuin googlesta ja tripadvisorista ihmiseen. Olimme aamupalalla Kadiköyssä  ja näimme kirkon kadun toisella puolella. Ennen kuin cappucino oli aamupalan jälkeen juotu, niin hän oli kadulla seisovan kukkamyyjän ja sen jälkeen vartijan kanssa jutellut ja selvitellyt, miten pääsisimme katsomaan sisäpihalle kirkkoa. Toisen kerran etsimme tiettyä ravintolakatua ja ravintolaa katse kiinni GoogleMapsissa. Ennen kuin itse ehdin nostaa vielä puhelimen ruudusta katsettani, hänellä oli jo reitti selvänä. Kysyin tuolta vartijalta, kyllähän ne tietää missä tässä lähellä on hyvät ruokapaikat, kun joka päivä täällä työskentelevät ja varmaan myös syövät. WAU! Kieltämättä nerokasta :) Ja ravintolakatu löytyi ja kahvila, mistä sai melkein yhtä hyvää damla sakızilla maustettua (tietyn puun pihka, Egeanmeren alueen erikoisuus) turkkilaista kahvia kuin kotona Izmirissä. Tässä wikipedian tietoa puusta englanniksi

Millaisia kokemuksia muilla on erimaalaisten ihmisten kanssa reissaamisesta. Monissa perheissä ja suvuissa tämä toki on arkipäivää.

Järkevää elämää etsiessä meinasin hukata kirjoittamisen.

Täällä taas. En tykkää itse yhtään näistä blogitauoistani, mutta elämä on niin monenlaista, että ei auta. Olen saanut nauttia ihanista vieraista ja heidän kanssaan reissailuista. Viimeisimpien vieraiden kanssa kelitkin oli jo sellaiset, että kesän kolmas Efeso-reissu sujui vähemmällä kuumuusahdistuksella, kyllähän +30-33 on jo ihan kohtuullinen ilma kiertää vähän nähtävyyksiä.

Turistielämä on hieman haaste yhdistää tavalliseen arkeen, illat venyy ja aamut myös. Kaurapuurot jää keittämättä, pyykit pesemättä ja blogit ei päivity. Kuvia sentään tuli otettua jonkun verran kuitenkin. Mutta on niin ihanaa ja harvinaista saada tänne vieraita jopa ihan Suomesta asti, että ehtiipä niitä lakanoita silittää myöhemminkin ja puhtaita vaatteitakin on riittänyt.

Kun Turkissa asumista on 3,5v takana ja Izmirissä asumistakin reilu vuosi, niin moni asia on jo ihan tuttua eikä sitä ihmettele. Siksikin on hauska aina joskus kierrättää vähän vieraita ja yhdessä ihmetellä sitä, kun minibussin kuljettaja päättää tuulettaa ajamalla ovi auki, kun junavaunussa setä myy simittejä ja teetä rennosti huudellen, kun tarjoilijat palvelevat loistavasti ja kun teet ja kahvit saadaan ilmaiseksi ruuan päätteeksi. 

Ihana oli myös ilahduttaa vieraita näyttämällä tämän maan ja vuodenajan parhaita hetkiä. Viedä ne lämpimään mereen uimaan ja katselemaan sitä sinisen meren, vaalean hiekan ja vuorten yhdistelmää. Lähteä aamupalalle meren rannalle nauttimaan turkkilaisen keittiön herkuista - ja tässä tapauksessa myös nautittiin paikalle tulleesta jostain kaivurista ;) Näyttää lähellä olevia hienoja historiallisia nähtävyyksiä jne.

Otsikko viittaa myös siihen, että olen päättänyt reipastua arkirytmissä ja järkevässä ja terveellisemmässä elämässä. Niinpä olen keitellyt kaurapuuroa aamuisin ja tehnyt reippaasti niskajumppaani. Kesällä Suomessa käväisin kysymässä lääkärin mielipidettä niskojeni kondikseen, kun ovat kipeitä olleet. Fysioterapia auttoi ja sain kotiin hyvät ohjeet. Niillä on inhottavat oireet, kuten pään ja käden puutumiset vähentyneet tosi paljon.

Olen aina ollut vähän sellainen, etten ole osannut sanoa olenko iltavirkku vai aamuntorkku. Molempiin suuntiin olen tarvittaessa venynyt. En nyt ainakaan se viideltä huvin vuoksi nousija ole, ehkä enemmän iltavirkku kuitenkin. Blogi on ollut juurikin sellainen, jota olen sitten iltamyöhällä vielä rauhassa kirjoitellut ja kuvia nautiskellen valinnut. Nyt yksi syy siihen, etten ole kirjoittanut, on itselleni laittama sääntö, että jos en illalla ole klo 22 jo hyvässä vauhdissa blogin kanssa, niin sitä ei sitten sinä iltana enää saa aloittaa. Pakko on nyt koittaa priorisoida yöunia ja lepoa. Jospa tässä tulisi ajan myötä joku uusi rutiini myös blogin kirjoittamiseen.

Syksy on aina myös sellainen ajakohta, jolloin on hyvä aika miettiä ja organisoida arkeaan. Aloittaa uusia juttuja, organisoida arkeaan, päättää että tekee aina itse myslin, nukkuu tarpeeksi, tekee mistä nauttii, on hyvässä määrin yhteydessä sukuun ja ystäviin Suomeen ja eripuolille maailmaa. Onhan se kesä  ja loma ihana, mutta mun persoona kaipaa kyllä sen jälkeen myös arkea. On se sitten cool tai vähemmän cool, niin näin se mun kohdalla on. Tasaisempi arki tekee tasaisemman MatkaMartan.

Tässä sekalainen kokoelma kuvia. Luottakaamme siihen, että seuraavat tekstit tulevat taas nopeammin ja ehkä joidenkin kuvien tarina tulee sitten tarkemmin kerrotuksi, mutta laitan kuvatekstit nyt jo kuitenkin.

sitä turkoosia merta ja vaaleaa hiekkaa

ihana virkistys helteellä

ja ihana lämpö hiekassa illalla

suoja auringolta

löydä oma rantasi

tarviiko auringonlaskuja enempää kehua?

terveisiä basaarilta

Efeson kauneutta

antiikkisemmat vessat

lattialämmitys 

antiikin ihmeitä

sivukatujen kaunotar

tee on aina hyvä ajatus